Jouluna on aikaa kaikkeen mukavaan. Voi katsella televisiota ja kuunnella musiikkia yömyöhään.
Televisiossa on mielenkiintoisia elokuvia, kuten eilen joulupäivänä. KAKSI elokuvaa tuli samaan aikaan, joten toisesta oli pakko luopua.
Ruotsalainen Ingmar Bergmanin elokuva "Fanny ja Alexander" herkutteli kirjailijan lapsuudenmuistoilla joulunvietosta 1900 luvun alkupuolen Uppsalassa. Jouluaattoilta ja -yö kommelluksineen, suhteineen ja suruineen paljasti vaikuttavasti tuon ajan hyvinvoivien dekadenssin ja ihmiselämän lihallisuuden.
Kesken edellisen elokuvan oli pakko kääntää kanavaa ja vaihtaa Kalle päätalon "Nuoruuden savotat" kuvaukseen. Filmi huusi nälkämaan virttä; puutetta ja kurjuutta, kerjuuta ja hulluutta. Viinan kirot vain puuttuivat. Liikuttavinta oli ymmärtää päähenkilön muistelevan omaa lapsuuttaan. Pistikö kirjailija väliin omiaan, jotta sai kuvauksesta vaikuttavamman, missä määrin tuo kaikki on tosiaan voinut olla totta?
Liikutuin elokuvasta. Tuli kiitollinen mieli hyvinvointivaltiosta. Syystäkin: Olen itse saanut elämässäni ponnistella eteenpäin siitä saakka, kun ainoa huoltajani, oma äitini, kuoli viikkoa ennen kuin aloitin lukion viimeisen luokan elokuussa 1975.
Katson nyt televiosta ja minulla on ruokaa syötäväksi.
Se, että sonkajärveläinen yksinäinen ja orpo maalaispoika suoritti lukion, meni yliopistoon ja töihin, on ollut sosiaalisesti kehittyneen hyvinvointivaltion ansiota.
Minulle ei olisi ollut mahdollisuutta hyvään tulevaisuuteen syntyperäni perusteella. Kaiken tämän sain, koska hyvinvointi Suomessa vähemmän varakaillakin on ollut mahdollisuus edetä elämässään.
Nyt hyvinvointivaltiota ollaan kuristamassa raa´an "kvartaalitalouden" ihanteiden ja voiton maksimoinnin vuoksi. Se tekee surulliseksi.
Luulen, että ajattelutapa, kukin maksakoon, saman ja käyvän hinnan käyttämistään palveuista, varallisuudestaan riippumatta, ei ole tulevien sukupolvien ja tavallisten suomalaisten eduksi.
